Tarina siitä, mikä sai sydämen pysähtymään

Mä voisin kertoa teille tarinan Amsterdamiin matkustamisesta. Siitä kuinka kahden tunnin bussimatka kestikin neljä tuntia. Takanamme istui kaksi kiukusta kihisevää jenkkityttöä ja edessä kiljui väsynyt lapsi. Voisin kertoa siitä, kuinka erilaista sieläpäin Eurooppaa on matkustaa. Ei kiirettä, ei kiukkuuntuneita tuhinoita järjettömistä ruuhkista tai bussikuskin ylimittaan venyvistä tauoista. Kerron kuitenkin teille mielummin Amsterdamista itsestään. Koska se jos mikä oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Ei muhun iskenyt head shopit, coffee shopit tai ruuhkainen keskustan ostoskatu. En menisi Amsterdamiin uudelleen punaisten lyhtyjen kaupungin takia, saatikka kannabiksen. Se jääköön muiden huoleksi. Rakastuin pikkuisiin söpöihin katuihin, suloisiin taloihin, lukemattomiin määriin pyöräilijöitä, iloisiin ihmisiin, jokivarsiasutukseen, vintage -aarteisiin ja siihen ettei mistään oteta turhaa stressiä. Pyörät ja autot ja kävelijät ja hevoset kulkivat kaikki sulassa sovussa keskenään juuri sieltä mistä nyt sattui helpoiten pääsemään. Suomessa tämä olisi aiheuttanut kaaosta ja suorastaan vihaa. Täällä vain hymyiltiin ja annettiin tietä toiselle.

Voishan sitä kai luetella miljoona asiaa, miksi pidän tästä kaupungista niin paljon, mutta selkein syy on se tunnelma. Tässä puukenkien maan pääkaupungissa ei sinällään ole mitään samanlaista nähtävää kuin vaikka Pariisissa. Se johtuukin siitä, että Amsterdam pitää kokea. Tuntea ja elää. Vielä jonain päivänä mä palaan tuonne. Asumaan. Vasta sitten voin antaa loppullisen rakkaudentunnustukseni ja ehkä elää elämän onnellisena loppuun saakka.