En enää pelkää

Onpas tää aika taas vierähtäny viime kerrasta. Vappuki oli ja meni, piti tämmönen mun ja maikin herkuttelukuva teille näyttää! Tässä ajan liitäessä eteenpäin on tapahtunu kaikenlaista.. Eniten oon viettäny aikaani työasu päällä. Hyvä että on töitä, oon siitä onnellinen, mutta kun kaksi kuukautta vaan laiskotteli ja oli tekemättä yhtään mitään, on työntekoon viitenä tai kuutena päivänä viikossa vaikea tottua.

Mitäs muuta on tapahtunu? No, oon nähny kavereita aina kun kerkee ja tuhlannu melkein kaikki rahat mitä omistan. Taidan elää makaronilaatikolla seuraavaan palkkaan asti, hah. Niin, ja leikkautin mä tukkanikin. Ei tosin ollut tarkotus leikata näin lyhyeks, mutta hei yllätykset on joskus ihan kivoja!

Kesäkin pääs käymään kylässä ja mulle tuli ikävä kotiin. Rakastan Helsinkiä ja sitä kuinka koko kaupunki herää eloon heti lämpimien ilmojen saavuttua, mutta rakastan myös Pusulaa -varsinkin kesäisin. Kaiken hälinän ja ihmisvilinän ja kymmenien (ehkä jopa satojen) ihmisten kohtaaminen joka päivä töissä saa mut kaipaamaan riippumatossa loikoilua, äidin tekemän ruoan tuoksua ja sitä hiljaisuutta, johon kuuluu vain lintujen laulu ja veden lotina. Kaikkein eniten kaipaan kuitenkin perhettä.

Oon ehtiny myös pohtia kaikkea tosi paljon ja saanu tehtyä ratkasuja. Tuntuu hyvältä, että voin vastata ens viikon ylppäreissä sukulaisten kysymyksiin tulevaisuudesta. Ei ne suunnitelmat välttämättä oo pysyviä, mutta tällä hetkellä aitoja asioita joiden eteen oon valmis tekemään töitä.

Suunta hukassa

Tuntuu, että kierrän kehää. Ensin on olo etten tiedä mitä tehdä ja myöhemmin löydän jonkin suunnan. Pian taas tulee kuitenkin semmonen olo, etten tiedäkään, tai ole varma. Ehkä se on osa tätä aikuistumista ja kasvamisprosessia, kaiken muuttumista turvallisesta lukioelämästä siihen oikeaan elämään. Tai sitten olen löytänyt oikean suunnan, mutta en pysty myöntämään sitä itselleni, sillä en olisi koskaan voinut kuvitella valitsevani sitä polkua.
 

Tuntuu vähän siltä kuin seisoisin isossa risteyksessä, joka haarautuu moneen suuntaan ja pitäs valita se oikea, josta löytää perille. Jokin sisäinen viesti kertoo, että pitäs mennä oikealle, mut koko muu elämä ja omat olettamukset itsestä vetää vasemmalle. Ja vaikeinta näissä päätöksissä on se, ettei kukaan tunnu kuuntelevan. Toiset on saman myllerryksen keskellä ja toiset vaan jaksaa toitottaa, että tämä on sitä tiettyä vaihetta. Mutta toisaalta, itsensä löytämiseen ei voi pyytää kaverilta tai äidiltä apua vaan se on valitettavasti tehtävä omin päin. Joskus on vaan vaikea päästää irti ja hyväksyä, ettei joku aikaisemmin elämää pyörittänyt asia olekaan enää niin iso juttu vaan sen tilalle on tullut uusi ehkä parempikin.
 

En tiedä lukeeko näitä mun pitkiä stooreja kukaan, mutta onneks se ei haittaa. Lähinnä kirjottelen tätä itteeni varten. Ehkä kuvat vaatteista saa väistyä, sillä se ei taida olla osa mua. Se mikä on, on asiat joista oon kiinnostunu ja jutut joita mun elämässä tapahtuu. Ehkä muutenkin oon vähentäny ja vähennän tänne postaamista. Teen juttuja sillon kun inspaa, esim. nyt kun pitäs olla menossa nukkumaan, jotta huomenna jaksaa sanoa "hei, 3,20€, ole hyvä, hyvää päivänjatkoa" monta kertaa.