En enää pelkää

Onpas tää aika taas vierähtäny viime kerrasta. Vappuki oli ja meni, piti tämmönen mun ja maikin herkuttelukuva teille näyttää! Tässä ajan liitäessä eteenpäin on tapahtunu kaikenlaista.. Eniten oon viettäny aikaani työasu päällä. Hyvä että on töitä, oon siitä onnellinen, mutta kun kaksi kuukautta vaan laiskotteli ja oli tekemättä yhtään mitään, on työntekoon viitenä tai kuutena päivänä viikossa vaikea tottua.

Mitäs muuta on tapahtunu? No, oon nähny kavereita aina kun kerkee ja tuhlannu melkein kaikki rahat mitä omistan. Taidan elää makaronilaatikolla seuraavaan palkkaan asti, hah. Niin, ja leikkautin mä tukkanikin. Ei tosin ollut tarkotus leikata näin lyhyeks, mutta hei yllätykset on joskus ihan kivoja!

Kesäkin pääs käymään kylässä ja mulle tuli ikävä kotiin. Rakastan Helsinkiä ja sitä kuinka koko kaupunki herää eloon heti lämpimien ilmojen saavuttua, mutta rakastan myös Pusulaa -varsinkin kesäisin. Kaiken hälinän ja ihmisvilinän ja kymmenien (ehkä jopa satojen) ihmisten kohtaaminen joka päivä töissä saa mut kaipaamaan riippumatossa loikoilua, äidin tekemän ruoan tuoksua ja sitä hiljaisuutta, johon kuuluu vain lintujen laulu ja veden lotina. Kaikkein eniten kaipaan kuitenkin perhettä.

Oon ehtiny myös pohtia kaikkea tosi paljon ja saanu tehtyä ratkasuja. Tuntuu hyvältä, että voin vastata ens viikon ylppäreissä sukulaisten kysymyksiin tulevaisuudesta. Ei ne suunnitelmat välttämättä oo pysyviä, mutta tällä hetkellä aitoja asioita joiden eteen oon valmis tekemään töitä.

Suunta hukassa

Tuntuu, että kierrän kehää. Ensin on olo etten tiedä mitä tehdä ja myöhemmin löydän jonkin suunnan. Pian taas tulee kuitenkin semmonen olo, etten tiedäkään, tai ole varma. Ehkä se on osa tätä aikuistumista ja kasvamisprosessia, kaiken muuttumista turvallisesta lukioelämästä siihen oikeaan elämään. Tai sitten olen löytänyt oikean suunnan, mutta en pysty myöntämään sitä itselleni, sillä en olisi koskaan voinut kuvitella valitsevani sitä polkua.
 

Tuntuu vähän siltä kuin seisoisin isossa risteyksessä, joka haarautuu moneen suuntaan ja pitäs valita se oikea, josta löytää perille. Jokin sisäinen viesti kertoo, että pitäs mennä oikealle, mut koko muu elämä ja omat olettamukset itsestä vetää vasemmalle. Ja vaikeinta näissä päätöksissä on se, ettei kukaan tunnu kuuntelevan. Toiset on saman myllerryksen keskellä ja toiset vaan jaksaa toitottaa, että tämä on sitä tiettyä vaihetta. Mutta toisaalta, itsensä löytämiseen ei voi pyytää kaverilta tai äidiltä apua vaan se on valitettavasti tehtävä omin päin. Joskus on vaan vaikea päästää irti ja hyväksyä, ettei joku aikaisemmin elämää pyörittänyt asia olekaan enää niin iso juttu vaan sen tilalle on tullut uusi ehkä parempikin.
 

En tiedä lukeeko näitä mun pitkiä stooreja kukaan, mutta onneks se ei haittaa. Lähinnä kirjottelen tätä itteeni varten. Ehkä kuvat vaatteista saa väistyä, sillä se ei taida olla osa mua. Se mikä on, on asiat joista oon kiinnostunu ja jutut joita mun elämässä tapahtuu. Ehkä muutenkin oon vähentäny ja vähennän tänne postaamista. Teen juttuja sillon kun inspaa, esim. nyt kun pitäs olla menossa nukkumaan, jotta huomenna jaksaa sanoa "hei, 3,20€, ole hyvä, hyvää päivänjatkoa" monta kertaa.

music keeps me alive

Oon tässä viikon aikana käyny useaan otteeseen koululla kattomassa kavereiden kerta toisensa jälkeen upeampia musiikkidiplomeita. Naurulta, kyyneleiltä ja kylmiltä väreiltä ei voinut välttyä, ja nyt ne on tämän kevään osalta ohitse. Ihanaa olla näin lahjakkaiden ihmisten kanssa tekemisissä, sillä pääsee nauttimaan ilmaiseksi hyvästä musiikista, haha.

Tällä viikolla oon myös kuluttanu pankkikorttia aika ahkeraan ja hommannu ylppärimekon sekä -lakin. Mahtavuutta! Nyt pitäs pikkuhiljaa jollain tavalla alkaa asennoitua siihen, että tää löhöily on loppumaisillaan ja ens viikolla alkaa työt. Ehkä mä kuitenkin vielä vappuun asti voin syljeskellä kattoon ja kääriytyä sängyn pohjalle, jos vaan ei huvita tehdä mitään. Hyvää viikonloppua!

dreaming

Unelmoin kesästä ja huolettomuudesta näiden ihanien kuvien avulla (Natalie of Duty ja Color me nana ). Onneks se lämpö tulee tänne maailman peränurkkaankin pikkuhiljaa ja nahkatakki päällä ei tartte enää väristä kylmyydestä. Kesäunelmista huolimatta ei mua tää kevät häiritse. Jotkut saattaa kärsiä katu- ja siitepölystä, mutta mun mielestä kevät tuoksuu ihanalle ja sadekin on joskus ihan jees. Kun sadepäivä ei tunnu enää masentavalta, tietää kesän olevan aika lähellä. Oon myös aika onnellinen, vaikka jotkut asiat potkiikin päähän aika pahasti tällä hetkellä. Kävin nimittäin tänään kirjottamassa nimeni alle mun ekaan oikeeseen työsoppariin ja nyt mulla on vakityö! Ehkä ne muutkin asiat järjestyy, sillä elämä osaa yllättää aina jollain tavalla ja kaikki kääntyy hyväksi joskus. Ainakin mä uskon niin!

7 kuolemansyntiä

Kävin eilen Kanneltalossa kattomassa meiän koulun tekemän musikaalin ja olin positiivisesti yllättyny. En olis uskonu, että se oli niin hyvä - vaikka sibisläiset ovatkin lahjakkaita. Musiikki oli ehkä se mistä pidin kaikkein eniten. Kerrassaan ihania sävellyksiä, joista kyllä tunnisti säveltäjäkaverit katsomatta ohjelmalappuseen!
Siinä tuntisen aikana tuli taas pitkästä aikaa se haikeus, joka saa huippunsa vähän yli kuukauden päästä yliopiston juhlasalissa, kun tää kaikki on ohi. Samalla olin hirveä ylpeä omasta koulustani, kavereista ja ehkä itsestänikin, sillä oli se aikamoinen suoritus viettää kolme viimestä vuotta Liisankatu 13:ssa. Hauskaa lauantaita!