Joskus elämä yllättää, eikä se mene aina niin kuin itse haluisi. Sillon tekee mieli heitellä tavaroita seinille ja ehkä itkeä silmät ulos päästä. Sano ystävät mitä tahansa ja oli ne miten ihania tai rakastavia, ei olo silti parane. Sitten jostain syystä puhut jonkun puolitutun kanssa ja olo paranee ja PALJON!
Itse koin tänään järkyttävän takaiskun. Joku voi pitää mua pinnallisena hikipinkona, mutta mua se ei haittaa. Mulle huono arvosana aineesta, jossa olen aina ollut loistava, on kuilun pohjalla käymistä. Eikä siinä muuta. Olen muutenkin ollut hukassa koko talven/kevään sen kanssa, mitä haluan tehdä, mikä mua kiinnostaa ja mitä mun elämälle tapahtuu. Yksi keskusteluhetki työlleen ja oppilailleen omistautuneen opettajan kanssa voi kummasti muutta mielenlaatua ja elämän suuntaa. Vihdoin löysin reitin omalle polulleni ja keksin mitä haluan tehdä.
Lopetan sanomisen, as soon as, nyt heti. Teen asioita joista tykkään, joista nautin ja jotka tekee mut iloiseksi. Jos esteitä tulee matkan varrella vastaan, kuten huono matikkapää, niistäkin pääsee yli, sillä ainut mikä ratkaisee on oma asenne. Viisas ystäväni on useasti sanonut: "Pystyt mihin vaan, kunhan teet töitä sen eteen." Ei voi muuta tehdä kuin nyökyttää, sillä hän on oikeassa. Mä pystyn mihin vaan, joten SÄKIN pystyt!
Pohjalla on ihan joskus hyvä olla, sillä sieltä ei ole suunta kuin ylöspäin. Tärkeintähän on oman reitin löytäminen ja sen kanssa eläminen. Onneksi nykyään tunnelit on muodissa ja turvallisuussyistä voi reittinsä rakentaa myös pohjalle kulkemaan tunneleita pitkin. Metrollahan pääsee useasti paljon nopeammin ja kätevämmin uusiin paikkoihin kuin ratikalla tai bussilla.
Loisteliasta perjantai-iltaa!
